Meillä ihmisillä on kaikenlaisia syvälle juurtuneita uskomuksia ja aikojen saatossa toistettuja kollektiivisia väärinkäsityksiä. Myyttejä ja tarinoita, jotka eivät kestäisi syvällisempää tarkastelua. Mielenkiitoinen teos historian vakiintuneista keskiajan myyteistä “Pimeä aika” (Jaakko Tahkokallio, 2019) käsittelee kymmentä yleistä keskiaikaan liittyvää väärinkäsitystä. Nämä ovat tarinoita, joita usein tietämättämme toistamme totuuksina ja siten ennestään vahvistamme. Eräänlaisia väärinkäsityksiä, joista kukaan aikalainen 500-1500-luvuilta ei suoraan voi meitä tulla nuhtelemaan.

Johdannossa Tahkokallio pohtii ja esittää, että historian tutkimisella ei sinänsä ole suoraa hyötyä, ihminen voi elellä elämäänsä tuntematta menneisyyttä sen kummemmin. Samalla tavalla kuten voimme ajaa autolla ymmärtämättä, miten se on suunniteltu tai kuinka kaasupolkimen vaste on optimoitu kokeellisella tutkimusasetannalla. Tämä ei meidän aivojamme rassaa, kuten ei myöskään menneisyys. Mutta toisaalta historian ymmärtäminen auttaa ymmärtämään nykyisyyttä.

Puhuttaessa tieteestä ja yhteiskunnan kehittymisestä on hyvä ainakin koittaa ymmärtää, miten tähän kaikkeen on päästy. Toki isoissa narratiiveissa on aina mukana vääristymiä ja myyttejä, mutta ajatus maailmasta, josta on puuttunut jokin tieto on aina mielenkiitoinen. Ajatellaan nyt esimerkiksi sitä, että joskus on maailmassa ollut aika, jolloin kirjoituksessa ei ollut sanavälejä. Eli sanat kirjoitettiin yhteen pötköön, koska sisälukeminen oli vielä uusi asia. Sanavälit ilmestyivät tekstiin tosiaan vasta varhaisella keskiajalla, joskus vuosien 400 ja 800 välillä ja vakiintui joskus 1000-luvulle tultaessa (Tahkokallio, 2019). Tämäkin teksti olisi varmasti hieman erilainen ilman tätä ilmiselvää ajatusta merkeistä ja sanoja erottavista väleistä.

Samalla tavalla on huikea ajatus, että joskus ei ihmisen mielessä ollut toleransseja (speksejä), jotka keksittiin 1800-luvun puolivälissä. Tämä oli oleellinen ja edelleen tarpeellinen keksintö, joka mahdollisti edullisemmat ja monimutkaisemmat tuotteet, sekä niiden valmistuksen. Samalla tavalla on päätä särkevä ajatus, että joskus speksit ovat olleet tiedon huipentuma ja ei yksinkertaisesti ollut tietoa kohinan ja todennäköisen syyn erottamiselle! Ihmiset joutuivat pimeässä etsimään syitä, joita ei ollut. Kamala ajatus.

Tilastollisten ohjausrajojen keksintö täyttää kohta 100 vuotta, mutta se on edelleen monessa paikassa uusi oivallus, joka mahdollistaa laadun ja sitä kautta myös tuottavuuden merkittävän harppauksen! Toki sen voi ymmärtää myös väärin ja jättää käyttämättä. Ohjauskorttien ja rajojen myyttiin monesti kuuluu, että ne olisivat monimutkaisia tai vaatisivat korkeaa matematiikkaa tai sopivia tilastollisia jakaumia.

Historiasta on kuitenkin hyvä tietää, kuinka japanilaiset ymmärsivät laadun ja sen tilastollisen laadun ohjauksen merkityksen jo 1950-luvulla. Huonon japanilaisen laadun muutti myöhemmin lännessä gurun maineeseen nostetut W. Edwards Deming ja Joseph M. Juran, jotka JUSE:n (Union of Japanese Scientist and Engineers) kutsusta kiersivät opettamassa ja luennoimassa suurelle joukolle japanilaisia insinöörejä ja johtajia 1950-luvun alussa.

Näiden amerikkalaisten tieto laadun johtamisesta, laadun parantamisesta, vaihtelun pienentämisestä ja systeemin ymmärtämisestä todettiin Japanissa erittäin hyödyllisiksi, kunnes noin 30 vuotta myöhemmin japanilaisten yritysten laadun todettiin ohittaneen monet läntisistä kilpailijoista. Oli tehty käsittämätön loikka laadussa ja tuottavuudessa.

Tämä oli mahdollista, koska kriittinen massa japanilaisia insinöörejä ja johtajia altistuivat tilastollisen ohjauksen ja laadun parannuksen ajatuksille ja myös toteuttivat teoriaa sinnikkäästi. Toki nykyihminen voi miettiä, että voiko 100 vuotta vanhassa keksinnössä olla mitään mieltä? Meillähän on kuitenkin tietokoneet ja laskentatehoa. Tilastollisen ohjauksen soveltaminen menee nopeasti keskusteluun tietojärjestelmistä.

Kyse on kuitenkin suuremmasta asiasta kuin yksittäinen työkalu, sillä kyse on ajatusmallista ja keinoista luoda ajatusmalleja. Jotta voimme saada aikaan läpimurtoja organisaation tavassa toteuttaa omaa toimintaa, tulee ajattelumallien ja lopulta käyttäytymisen muuttua. Tätä tohtori Demingin transformaatiota toteutti menestyksekkäästi esimerkiksi Toyota, joka myöhemmin nousi kansainväliseksi kiinnostuksen kohteeksi omalla tavallaan johtaa laatua. Tätä tapaa käsitellään Lean-ajatteluna tai menetelmänä, mutta taustalla on vahvasti TQM (Total Quality Management) ja tieteellinen lähestyminen.

Leanin ympärillä on paljon tahattomia väärinkäsityksiä, myyttejä ja yksinkertaistuksia, joiden seuraukset vaihtelevat harmittomista hirvittäviin. Ymmärtämättä mallien, menetelmien tai työkalujen taustoja ja kontekstia saatamme tehdä jälkeenpäin käsittämättömiä päätöksiä, joiden seuraukset ovat tarkoituksen vastaisia. Sovellamme menetelmiä, joilla ei saavuteta tuloksia “koska niin tulee tehdä”. Mutta onneksi tämänkin estämiseksi on keksintö, tieteellinen metodi ja PDSA-kehä.

Eli jos aioit parantaa toimintaa, suunnittele mitä muutat, testaa, analysoi ja vasta sen jälkeen toteuta. Jos testin tulos oli teorian vastainen, muuta teoriaasi ja opi, tai testaa uudelleen! Testaamisen apuna ohjauskortit ovat hieno apu ja suodatin.

Jatkuvan parantamisen ympyrä
Kuva 1. Jatkuvan parantamisen ympyrä, PDSA joskus myös PDCA.

PDSA:n kehä myös murtaa organisaation myyttejä nykyisestä ja tulevasta. Meillä voi olla syvällä uskomus ja luulo, että se miten asiat ovat nyt määrittäisi myös tulevaisuuden. Ihminen on taipuvainen uskomaan, että muutos vie aina huonompaan, eikä se ole sinänsä väärä olettamus, koska näin voi käydä. Muutoksilla on aina ilmeinen riski, mutta vain testaamalla voimme tietää mikä muutos vie kohti tavoitteita!

Lähteet:

  1. Pimeä aika, kymmenen myyttiä keskiajasta, Jaakko Tahkokallio (2019)
  2. Taiichi Ohno, Toyota Production System beyond large scale production, 1988

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Tilaa uutiskirje

Liity postituslistalle ja saat uusimmat artikkelit suoraan sähköpostiisi.